Hevosen ylisukupolvinen trauma ja taakkasiirtymä

Aloin Itsenäisyyspäivän seutuun pohtia suomenhevosen taakkasiirtymää ja ylisukupolvista traumaa. Kun nisäkkäänä olemme kuitenkin rakenteeltamme energeettisesti, fyysisesti ja psykologisesti hyvin lähellä toisiamme, miksi ei ylisukupolvista traumaa esiintyisi myös hevosilla? Sehän ei ole mikään ihme, jollei asiaa ole kauheasti tutkittu -tuntuu että vasta viime vuosina on ymmärretty, että hevonen tosiaan tuntee kipua, ja että sillä jopa on tunteita ja tietoisuutta. Näiltäkin faktoilta me ihmiset, surullista kyllä, olemme yhä valmiit sulkemaan silmämme ja korvamme.

Ihmisellähän nämä ovat tunnettuja ja tutkittuja ilmiöitä. Trauman syntymekanismi ihmisellä tiedetään hyvin (trauma syntyy, kun jotain yksilön sietokyvyn ylittävää tapahtuu liian nopeasti tai liian kauan, tai jotain jää vaille liian pitkään). Olen tutustunut tähän työssäni ihmisten kohdalla sekä perehtynyt jo jonkin verran tämän taakan purkamiseen yksilön kohdalta sekä hermoston että energiatyön näkökulmasta. Olen nähnyt itselläni ja asiakkaillani tuloksia, jotka suorastaan hämmästyttävät.

Ihmisillä ylisukupolvinen trauma käsitetään niin, että jokin edellisille sukupolville tapahtunut traumatisoiva kokemus on jäänyt purkamatta ja käsittelemättä jumiin kehoon, josta se periytyy sekä geneettisesti että psykologisesti (hermoston reaktiot, vaietut asiat, tunnekylmyys, selviytymismekanismit kuten miellyttäminen tai uhrautuminen) ja vielä opittuna käyttäytymisenä ja suhtautumisena asioihin. Ylisukupolviset sotatraumat ovat tunnettu ja hyvin tutkittu ilmiö esimerkiksi meidän suomalaisten keskuudessa.

Entä suomenhevosten? Niiden, jotka kokivat tuon kaiken rinnallamme? Aloin pohtia suomenhevosen historiaa ja tämän merkitystä nykyisen yksittäisen hevosen sairaus- ja stressitilanteeseen.

Löysin tutkimuksen, joka oli tehty laboratorio-oloissa hiirillä. Siinä ensimmäinen sukupolvi hiiriä altistettiin samaan aikaan kirsikan hajulle sekä sähköiskulle. Tällä sukupolvella siis kirsikan hajuun yhdistyi vaara ja stressi—> kehollinen reaktio + trauma. Tutkimuksen myötä todettiin, että näiden hiirien jälkeläiset reagoivat kirsikan hajuun jopa neljännessä sukupolvessa, vaikka ensimmäisen sukupolven jälkeen yksikään ei altistunut hajun yhteydessä sähköiskuille. Tutkijat osoittivat näin, että neuroplastisuuden ansiosta hermoyhteys, joka syntyi ensimmäisellä hiirisukupolvella ja liitti kirsikan hajun ja sähköshokin yhteen kokemukseen, periytyi seuraaville hiirisukupolville.

Touché.

Voisiko tämä kenties selittää osaltaan nykyhevosten taajan sairastelun? Ihmispuolella on niin ikään tutkittu, että kehoon jäänyt, purkamaton trauma tulee näkyviin jollakin tavalla sekä yksilössä että hänen jälkeläisissään. Usein elämän suuret käännöskohdat saavat aikaan traumamuiston aktivoitumisen ja kenties "selittämättömät" psykologiset tai fysiologiset oireet: esimerkiksi naimisiinmeno tai ero; suuri elämänmuutos, kuten uuteen kaupunkiin muutto; lapsen saaminen, läheisen menettäminen. Yhtä-äkkiä sitä kärsiikin ihottumista, selkä-ja hartiakivuista, vaivasenluista, epästabiilista ruuansulatuksesta, ärtyvästä suolesta, masennuksesta, paniikkihäiriöistä, yliherkkyyksistä, you name it.

Ihmisten kohdalla hoitomahdollisuuksia on jo moniakin, eivätkä näistä kaikki todellakaan vaadi terapiaa. Itsensä kanssa työskentelyä kylläkin. Monesti (itse)hoito on sinänsä yksinkertaista, mutta pisimmän matkan ihminen käy itsensä luo.

Päässäni ihan surisee, kun mietin tätä:

• Miten soveltaa ihmisillä tehokkaiksi todettuja kehollisia ja energeettisiä hoitokeinoja hevosiin?
• Miten nykyhevosten normaalielämä on yhtä traumanmuodostusta: ennakoimattomia erotuksia omasta laumasta ja sydänystävistä, epä-lajityypillisissä oloissa asustamista, muuttoja paikasta toiseen, omistajaihmisen muutoksia pahimmillaan useaan kertaan elämän aikana, liian varhaisia vierotuksia, kisareissuja jne. En sano, että kaikki ihmisen kanssa tehtävä on pahasta, todellakaan! Monia juttuja voidaan tehdä tosi hyvin, mutta monia myös tehdään tällä hetkellä tosi huonosti, koska normi. Haluan muistuttaa: vallitseva normi ei välttämättä ole oikein hevosta kohtaan, vaikka suurin osa ihmisistä tekisikin niin.
• Miten paljon siirtyy oman ihmisen traumaa tai taakkasiirtymää hevosen kannettavaksi laumaeläinten peilisolujen ja hermostoyhteyden kautta? Olen jo omalta kohdalta ja täällä asuvien hevosten kohdalta saanut oppia, että vastaus on "hemmetin paljon". Mutta miten paljon? Mikä on hevosen taakkaa ja mikä hänen omistajansa? 
• Domestikoitujen eläinten kohdalla on tutkittu stereotyyppistä käyttäytymistä, eli jonkin sietämättömän olosuhteen sietopyrkimyksistä tai toteutumattoman lajityypillisen tarpeen kompensaatiosta kumpuavia sijaistoimintoja (hevosilla esim imppaus, kutominen ja ramppaaminen). On todettu, että niitä tavataan taajaan tuotantoeläimillä, lemmikki- ja harrastuseläimillä sekä eläintarhaoloissa elävillä eläimillä -mutta luonnoneläimillä ei koskaan. Ei, vaikka ne kokisivat millaisia olosuhteita tai haastavia tilanteita. Aiheuttaako tätä epätoivoista yritystä liennyttää omaa pahaa oloa kenties kykenettömättömyys purkaa syntyviä traumoja VAI siirtyvätkö taakat ihmisiltä VAI sekä että?

Siinäpä sitä, elämänmittaista urakkaa ajateltavaksi. Jatkokirjoittelua seuraa, lupaan!