Hevosen suru

Pihka on kantanut jotain syvää surua. Olen aistinut sen jo tovin, välillä selkeämmin ja välillä enemmänkin apaattisuutena. Monet muutkin ovat maininneet siitä; esimerkiksi eläinkommunikointioppilaani ja Pihkan henkilääkäriksi kutsumani jäsenkorjaana/kraniohoitaja ovat saaneet tuon surun painon tuntea. Olen yrittänyt auttaa Pihkaa monella tapaa -lähinnä olemalla läsnä, kertomalla kaikin osaamani sanattomin viestin, että yritän olla tukena vaikken ymmärrä, mistä se johtuu. Ja vaikken tiedä, onko tämä totta -onko se Pihka, vai ovatko nämä omia käsittelemättömiä kipujani. Ja välillä en ole osannut. Olen tuskastunut, ollut kärsimätön ja koittanut kikkakolmosia -ja tunnistanut itseni välttelemästä omien kipeiden haavojeni kohtaamista.

Viime kesänä alkoi jotain tapahtua. Kun istuin lauman luona laitumella ja vain läsnäollen, aloin varoittamatta itkeä aivan holtittomasti. Tämä toistui useita kertoja silloin tällöin, mutta ainakin suru alkoi jotenkin tulla näkyväksi ja purkautua, sain toimia kanavana, vaikken vieläkään tiennyt mistä on kyse.

Olen pähkäillyt pääni puhki, mistä tämä voi kertoa? Alkoiko tämä Pihkan astutusreissun jälkeen? Vai oliko rakkaan poikaystävän menettäminen vuosi sitten Pihkalle liikaa? Omat uskomukseni ja tiedostamattomat ajatukseni eläinten tunteista ovat menneet uusiksi, ja olen ajautunut lukemaan ja opiskelemaan valtavan paljon lisää; siitä, millaista on olla eläin, eläinten tunteista, eläinten ja ihmisten suhteista. Kanavoinnista, näkijäntyöstä, energiamaailmasta, ei-tietämisestä, varjoista.

Ja kun omat varjoni alkoivat vuoden ja erityisesti tämän syksyn jälkeen nousta valoon ja vapautua voimistaan, alkoi tapahtua myös Pihkan ohella. En yllättynyt, olinhan jo vuosi sitten opiskellut hevosavusteisesti hermostonpurkua ja -uudelleenohjelmointia ja nähnyt sitäkin jo ripauksen, miten hermostomme ovat synkassa omistajan ja hevosensa välillä -mutta siitä yllätyin, millaisia asioita alkoi Pihkalta nousta pintaan.

Eräässä Pihkan kraniohoidossa mukana ollessani aloin saada väläyksiä äidin tuskasta. Sukupolvien ajan jatkuneet varhaiset vieroitukset ovat jättäneet hevoseni hermostoon ja tunnekehoon tuskaisen jäljen. Seuraavina öinä minulle näytettiin unia, joissa olin unohtanut tai kadottanut pienimmäiseni Lunan jonnekin, ja miten kauhuissani ja hätäisenä häntä etsin. Eräänä yönä unessa näin Lunan jonkin matkan päässä vieraiden ihmisten kanssa, ja koitin kaikin keinoin päästä hänen luokseen, mutta aina jotain tuli eteen.

Niinpä, sanoi Pihka vieressäni. Niinpä. Äidinrakkaus on universaalia, lajista riippumatonta.

Viimeksi hoidossa sitten äidin tuska ja suru sai uusia vivahteita. Pelko astui kehiin. Valtava pelko oman Lempin ja adoptoidun Mahlan menettämisestä. Niin kuin tammat ovat vuosia ja vuosia joutuneet varsoistaan luopumaan liian varhain ihmisen kanssa eläessään. "Ihan hyvin se tän otti", sanovat kasvattajat. Mutta mitä hevonen voi? Hätääntyä ja hirnua, ja sen jälkeen lannistua. Mutta suru jää kehoon, ja tulee esiin kehon haasteina ja jumeina. Kun elämä ei virtaa, keho menee jumiin. Pätee eläimiin, ja pätee meihin ihmisiin.

Kun katson taaksepäin, arvioin astutusreissun olleen Pihkalle traumatisoiva (kirjoitin siitä oman postauksensa instaan. löydät sen sieltä halutessasi) ja kuten ihmiselläkin, astutuksen ja tiineyden aktivoineen käsittelemättömiä omia tai epigeneettisiä linjataakkoja. Linjataakoilla tarkoitan emältä jälkeläiselle siirtyvää, geeneihin tai energiaan koodautunutta traumaa ja/tai siihen liittyvää selviytymisstrategiaa. Näitä on meillä ihmisillä, miksei eläimillä?

Näiden tunteiden läpikäyminen on kamalaa. Minä tunnen ne kehossani, ja ne pistelevät tikareita omiin varjoihini ja taustaani. En ihmettele, miten välttelemme näitä omia prosessejamme viimeisiin asti -saati sitten että tuntisimme toisten haavat mielellämme. Mutta ainakin ymmärrän tämän: kun näitä tunteita tuntee, voi varovasti toivoa astuneensa alaspäin siitä ihmiselle tyypillisestä ylivertaisesta asemasta eläimiin tai luontoon nähden. Sillä kun asettuu ylivertaiseen asemaan toisiin nähden, menettää kyvyn tunnetasolla ymmärtää toimintansa seuraukset toiselle osapuolelle, oli se sitten ihminen tai eläin. Ja ikävä kyllä, kun katsoo ihmisen toimintaa suhteessa eläimiin; hevosiin, tuotantoeläimiin, villieläimiin -luontoon yleensäkin, niin…

Meidän ihmisten kaaliin ei meinaa millään mahtua, että eläimet ovat tuntevia ja syvällisiä, tietoisia ja älykkäitä otuksia. Silmiä avaavaa minulle on ollut se ajatus, ettei ole mieltä verrata niitä ihmisiin ja ihmisten tapaan tuntea ja näyttää tunteita, tai ihmisen tietoisuuteen ja älykkyyteen. Eläimillä on omat tapansa näyttää ja elää todeksi näitä asioita. Niiden tietoisuus ja herkkyys on omaamme huikean paljon edellä ja niiden älykkyyden laatu on aina kullekin lajille ominaista. Yritän opetella koko ajan lisää, mutta tämä ihmisen äly ja lukkiutuneet uskomusjärjestelmät eivät meinaa taipua ihan helpolla tämän uuden kielen ja hahmotuskyvyn asetuksiin.

Kuukauden aikana Pihkan katse on muuttunut. Se on jotenkin enemmän elossa. Miten tämän sanoisin…se kiinnittää enemmän huomiota. Se on hereillä. Sen silmissä on erilainen katse ainakin aika-ajoin jo. Tunnekehon kuorma on alkanut vähän helpottaa, ja kehon jumit sitä myötä.

Tämä kirjoitus on omistettu kaikille niille tammoille, jotka joutuvat tai ovat joutuneet luopumaan varsoistaan liian varhain.