Elämänmuutoksen alkusyssäys, osa 3: hyppää pois, hyppää pois, hyppää pois

Nivotaan nyt tässä kohti sen verran kahden viimepostauksen antia yhteen, että maailmankatsomus oli siinä vuoden parin aikana mennyt sarjarytinällä uusiksi. Kun olin juuri päässyt siihen lopputulemaan, että meillä on tää coaching ja ajattelun työkalut, tulikin Kellyponi, joka kertoi partaansa myhäillen, että ehhei, tietoinen mieli on kuule ihan sou lääst siison. Intuitio, my darling, intuitio it is. 

Tässä vaiheessa olin tehnyt eläinkommunikaatiota jo jonkin aikaa, ja muistin jo aika paljon lapsuudesta aikoja, jolloin näitä taitoja olin käyttänyt. Puhunut linnuille, ymmärtänyt naapurin koiraa ja niitä ratsastuskoulun hevosia. Semmoinen haaveilija olit aina silloin, sanoi yksi pitkäaikainen kaverini  juuri tässä yksi päivä kylässä käydessään. Koko ajan oli silti semmoinen olo, että voi perskeles, voiks tää olla totta? Tai siis mikä nyt oikein on totta ylipäätään?

Tuntui, ettei näissä hommissa ole mitään järkeä, mutta en voi kieltääkään, etteikö tämä minulle nyt tapahtuisi. Olin vielä hyvissä hommissa kasvuyhtiön osakkaana. Rakensin varsin menestyvää liiketoimintaa ja toteutin strategiaa. Hoidin meidän HR-toimintoja. Autoin asiakkaita parhaani mukaan. Ja samaan aikaan sisäinen ristiriita kävi niin suureksi, ettei keho meinannut jaksaa enää ollenkaan. Saman talven aikana tuli kaksi keskenmenoa, itkin, nukuin, painoin duunia, reissasin ympäri Suomen konsulttihommissa ja koitin selvitä ihottumien ja kipeän vatsan kanssa. 

Samaan aikaan tämä kaikki sisäinen muutos, joka edusti lempeää ja armollista maailmaa. Niin rakkaudellista, etten ikinä ollut kokenut mitään sen kaltaista. Vapaa-ajalla keräsin villiyrttejä rohdoksi ja opiskelin íntuitiivista näkemistä. Kuilu vaan kasvoi. 

Kysyin neuvoa lääkäriltä: ota pari viikkoa vähän iisimmin, oli neuvo. Kyllä se siitä. 

Kysyin neuvoa ravitsemusterapeutilta: ota lisäravinteita ja jätä pois gluteeni ja maito. 

Kysyin neuvoa toiselta ravitsemusterapeutilta: ei sinulla ole keliakiaa, syö vaan. MUTTA entäs jos koittaisit olla vähän armollisempi? 

Kysyin neuvoa puolisolta: olisko sun aika alkaa kirjoittaa omaa tarinaa?

Kysyin neuvoa, kysyin neuvoa, kysyin neuvoa. 

Lopulta kysyin neuvoa itseltäni. Kysyin: mitä sydän sanoo? Mitä maailma minulta haluaa? Mitä kaipaan voidakseni hyvin? Jos voisin hyvin, mitä voisin antaa maailmalle sen sijaan, että annan mitä minusta on jäljellä? Mikä olisi ihanin, rohkein ja kaunein tarina elämästäni tästä eteenpäin?

Otin paperia, kynän ja värejä ja aloin piirtää. Väreistä muodostui maatila, luonnonmukainen hevostila, jossa Kelly voisi elää lauman kanssa mahdollisimman hevosenmukaista elämää. Mahdollisuuksien tila, jossa kaikilla olisi tilaa hengittää, elpyä, parantua. Jossa suorittaminen olisi kaukana, armollisuus ja sydämelliset kohtaamiset läsnä. Jossa ympäristö ja luonto olisivat iso arvo, jossa voisin elättää perheen niin, että elanto tulee monesta eri purosta. Jossa voisin viettää pitkän kesäkauden kukkien, kasvimaan ja hevosten äärellä. Kasvattaa lapsia ja sopivan villejä ihmisiä. Auttaa muitakin kohti itseään. 

Varattiin puolison kanssa viikonloppu Rukalta, että on aikaa keskustella rauhassa oikein kunnolla. Käytiin yksi keskustelu, joka meni suunnilleen näin:

Kimmo: "meillä olis toi sukutila."

Minä: "selvä. Mulla on idea."

Kimmo: "ok"

Vuosikymmenen vaiheessa, juuri kolmannelle äitiyslomalle jäädessäni irtisanouduin siisteistä sisätöistä kaupungissa ja tehtiin kaupat Peltoniemen sukutilasta. Aloin miettiä omaa yrityskonseptia ja maailma sukelsi koronaan. 

Täällä sitä nyt ollaan ja eletään. Tämä blogi kertoo ajatuksia ja tarinoita täältä meidän elämästä. Lajinmukaisesta hevosenpidosta, maailman muuttamisesta itsen muuttamisesta käsin. Erilaisesta tavasta katsoa ja nähdä maailmaa. Näkijän maailmasta, maatilan arjesta, elämästä maalla. Omanlaiseen omavaraisuuteen suuntaamisesta. 

Toivottavasti viihdyt matkassa <3

Päivittäistä materiaalia instassa @peltoniemiwildhoods ja @peltoniemenemanta