Kuten ensimmäisessä elämänmuutoksestani kertovassa postauksessa kerroin, ei mahdollisuuksille ja sattumille jää paljon sijaa, jos katse on koko ajan siinä mitä itse haluaa. Kävi sitten niin, että elämän isommasta kuvasta huolehtivat tahot päätti, että tälle tytölle pitäis nyt saada asiat uusiin uomiin ja suunta kohti omaa tarkoitusta. Jänniä sanoja, ja kertovat siitä, että maailmankatsomus oli taas järkkymässä ja pahan kerran. 

Sen verran pitää ottaa taaksepäin, että kuten edellisen postauksen lopussa kerroin, tuli melkein uupumus. Tämä on niitä asioita, jotka sinnikkäänä ex-suorittajana voin sanoa käsi sydämellä vasta jälkeenpäin: vuosi ennen seuraavaksi kerrottavia tapahtumia olin aivan rättipoikki. Ero, triathlontreenit, töiden teko normaaliin tahtiin yhdistettynä viikko-viikkosysteemiin pikkutyttöjen äitinä. Itkeskelin iltaisin, ruokavalio kutistui sisältämään lähinnä pehmeää kaurapuuroa kun kaikki muu sattui mahaan. Mieli pysyi kuitenkin kasassa, joten "hei ihan hyvää mulle kuuluu". Mielen kasassa pysymisen hinta oli kuitenkin rikki mennyt kroppa, joka on vasta tänä syksynä alkanut taas toimia suhteellisen normaalisti. 

Noina aikoina hakeuduin välillä yksin metsään. Eräänä elokuisena täysikuun iltana kuljin yksin pellon reunaa tällä meidän nykyisellä maatilalla, jossa silloin oltiin vaan käymässä Kimmon kanssa. Katsoin kuuta, hengitin pitkään ulos ja sanoin: "selvä, nyt olen valmis. Muutos, mitä tahansa se onkin; bring it on." Siinä, tässä taas yksi avainkohta tulevien tapahtumien sarjassa!

Kahden viikon päästä minulle soitti kustantaja; haluaisitko kirjoittaa meille kirjan? (vink. tsekkaa Oman tarinan äärellä). Siitä kahden viikon päästä tein positiivisen raskaustestin. Hups, ajattelin. Nopee toimitus, tässä taitaa olla jotakin. Mutta vähänpä silloin tiesin. Nimittäin: kun olin antanut luvan, alkoi tapahtua. 

"Me haluttas antaa sulle tää poni."

Eräänä päivänä sain sitten hieraista silmiä kaksi kertaa. Entinen asiakkaani oli laittanut lyhyen sähköpostin, joka meni suunnilleen näin. "Meidän Kellyponi on nyt täyttänyt meidän tyttöjen poniunelmat ja sen olis aika päästä eteenpäin ja oikeastaan eläkkeelle. Me haluttas antaa sulle ja sun tytöille tää poni loppuelämänsä kotiin."

Ööh, otetaanko poni? kysyin uudelta puolisoltani. Olinhan minä siis hevostellut pikkutytöstä asti ja ratsastin kyllä ratsastukouluissa tuolloinkin, parhaimmillaan 2-3 kertaa viikossa ja tytöt ratsasti siihen päälle myös. Olin justiinsa tehnyt raskaustestin, odottelin kuopustamme. Höh, miksi nyt, ajattelin? Ihanko että just nyt? Omaa hevosta en ollut ajatellut, mutta niin vaan asiasta ei ollut kahta kysymystäkään, ja Kellyponi muutti osaksi perhevahvuutta. 

Ponityttö minussa heräsi ja unelmat lähti aivan laukalle. Oma poni! Nyt rakastaisimme toisiamme ikuisesti ja laukkaisimme auringonlaskuun. 

Paitsi että emme laukanneet. Emme myöskään ravanneet, kävelleet tai ylipäätään kauheasti mitään. Kelly ei halunnut juurikaan toimia kanssani. Kilttinä ponina se siis toimi kyllä, mutta jotain puuttui. En halunnut pakottaa, joten oltiin vaan. Muutettiin pihattotallille, ja join litratolkulla teetä istumalla hevosten keskellä metsässä. Kelly yleensä ei juuri osallistunut. Oli siinä kaikenlaista tapahtumaa ja haaveria, monenlaisia asioita jotka johtivat aina eteenpäin. Lähinnä siis istuin ja itkin  siellä uupumistani ja epäonnistumistani hevosenomistajana, äitinä, puolisona. Ollessani aito, avoin ja hämilläni huomasin Kellyn tulevan lähelle. Kun paruin estotta sen kylkeen, lähtikin se seuraamaan minua portille lähtiessäni. Siitä meidän yhteistyö lähti kehittymään, pienin askelin. Minun piti päästää irti kaikesta mitä hevosista tiesin, ja alkaa opetella rakentamaan jotain uutta. 

Eräänä päivänä olin sitten kuitenkin toivorikkaasti kiivennyt Kellyn selkään ja koitin saada sitä maastoon lenkille. "Tule alas selästä". Kuulin äänen aivan selvästi päässäni. Katselin ympärilleni ihan pöllönä. "Tule. Alas.Sieltä." Äimistyin niin, että kipusin saman tien alas ja tarkastelin Kellyä varovasti ohjanmitan päästä. "Kiitos." Kulmakarvani kohosivat varmaan hiusrajaan saakka. Ok, jos tämä on totta, jos siis oikeasti tuo poni puhuu minulle, niin antaa merkiksi peura jossakin, ajattelin. Olin hiukan jo perehtynyt oppaisiin ja universumin merkinantotekniikoihin, ja arvelin peuran olevan niin epätodennäköinen ilmentymä, ettei se voi tulla vastaan sattumalta. 

Lähdimme kävelemään Kellyn kanssa tallille päin, ja kyttäsin puskia peuran varalta tarkasti. Kännykkä piippasi tekstarin merkiksi. Kaivoin tallinpihassa puhelimen esiin ja klikkasin viestin auki. "Hei, tuli mieleen, että voisit tykätä :)" Kaveri oli laittanut kuvaviestin kirjankannesta, jossa luki Hevonen oppaana ihmisyyteen. Kirjoittana oli Nona Peuransola. 

Taas, yksi sormella osoitettava pienten tapahtumien sarja yhtenä aurinkoisena loppukesän iltapäivänä. Ihan tavallisena, maailma ympärillä jatkoi kulkuaan. Ainut vaan, että minun maailmani meni kerralla ja rytinällä uusiksi. Selväaistit aukenivat. Kelly avasi kanavani. 

Eipä siitä sitten enää ollut paluuta entiseen. Eläinpuistossa porot näyttivät tuntureita, laamat aavaa ruohikkoaavikkoa, minisika perunankuoria. Porsas lautasella jäi syömättä. Linnut tulivat lähelle. Apua, ajattelin. Eihän näin voi olla, ei tätä tulvaa kestä!

Aloin etsiä apuja, jotakin tai jotakuta, joka voisi auttaa minua eteenpäin. Löysin termin eläinkommunikaatio, ja siitä silta alkoi rakentua. Kävin kursseja ja opintoreissuja, opin ensin sulkemaan, hallitsemaan paremmin ja virittymään haluamilleni kanaville. Kursseilla teimme kommunikaatioita toistemme eläimille, ja hämmästyttävästi tiesin eläimen kertomana asioita, joita en mitenkään olisi voinut tietää heidän elämästään, ihmisestään tai tekemisistään. 

Tein kommunikaatioita paljon. Erilaisille eläimille, tuotantoeläimille, lemmikeille, kadonneille, villieläimille... Lemmikkieläinten kohdalla huomasin, että kommunikointeihin alkoi tulla uusia sävyjä -ihan kuin joku kolmas osapuoli tai -puolet huutelisivat väliin nimeomaan sille kommunikoitavan eläimen ihmiseen liittyviä asioita. Ja mitäs tämä sitten on, ajattelin, ja koska en enää pitänyt mitään mahdottomana, alkoi taas uusi näköalapaikka elämässäni häämöttää edessä päin. 

Mutta, siitä sitten taas seuraavassa postauksessa.